Kolme päivää ja kolme yötä metsässä

Kirsi Vaittinen: “Kolme päivää ja kolme yötä metsässä”, Kumu 1999 3, 8–9.

Maanantai

Kun olin saanut teltan pystyyn oviaukko itään päin laitoin ilmansuuntien merkiksi eriväriset nauhat. Hain teltan eteen idän merkin kohdalle kiven ja kaarnanpalan alttariksi laitoin siihen voimaesineen ja kiviä jotka oliva mukana nahkapussissa. Poltin suitsutustikun ja uhrasin tupakkaa joka ilmansuuntaan. tietysti myös helistelin. Sitten istuin juomaan vettä, joka olisi ainoa ravintoni kolmen vuorokauden aikana. Mukini reunalle lensi pieni ja sievä kukkakärpänen, josta tuli minulle jokapäiväinen vieras ja ystävä.

Illalla olin teltassa makuupussissa ja palelin. Karhu oli ilmestynyt voimaeläimekseni juuri ennen tätä Vision Questia. Nyt pyysin sitä viemään minut yliseen. Vilistimme ylös puunrunkoa, latvassa ihmettelin miten tästä eteenpäin. Siitä lähtikin sateenkaari, jonka päälle menimme ja tanssimme jotain seuratanssia hyvin tunteellisesti. Sitten nukahdin. Yöllä, kun heräsin, oli aivan kirkas tähtitaivas. makasin selälläni maassa ja ihailin sitä kauan. mielessäni sanat ‘Tähtivalon aika’ Silmarillionista; se oli haltioiden aika.

Tiistai

heräsin, kun sade ropisi teltan kattoon. makailin teltassa. Etelän puoleisella seinällä teltan ulkopuolella oli kaksi etanaa. Ylhäällä oleva oli virkeä, mutta alempana oleva näytti kuolleelta. lausuin niille etana-lorua ja juttelin muutenkin mukavia. Sitten rupesin soutamaan kuin soutulaitteella lämpimikseni. Yhtäkkiä olin veneessä joella, huopasin naama menosuuntaan päin, takanani voimaeläimeni susi ja karhu. Joessa ui joutsenia ja rannoilta meitä katsoi monia eläimiä. Sitten rupesin tarkastelemaan minkälainen vene meillä on. Se oli viikinkilaivan mallinen, mutta keulassa ja perässä oli korkealle kaartuva etanan pää.

Sitten olinkin jo takaisin teltassa. Kiitin etanoita ja poltin niille salvian lehden. Alimmainenkin etana oli vironnut matkan aikana. Vähän ajan päästä ne olivat lähteneet jonnekin. Päivä oli pilvinen ja tuntui pitkältä. Kukkakärpänen tuli teltan kattoon ja opetti minulle tanssin, jota tanssin, kun uhrasin päivällä suitsuketta. Yö oli varmaan lämpimämpi kuin edellinen, koska nukuin hyvin aamuun asti.

Keskiviikko

Aamupäivällä koitin lämmitellä auringossa. Siirryin aina niin että auringonsäteet osuisivat minuun puiden välistä. Iltapäivä oli pilvinen. Istuin teltan ovella ja katselin ulos. Halusin painaa mieleeni telttani ympäristön, että se olisi aina osa minua. tein vielä yhden matkan. Kävelin meren pohjalla, siellä kohosi korkeita vuoria. Vuorten välistä näkyi jonkinlaista hohdetta. menin lähemmäs ja näin kristallien keskellä punaisen, vastenmieleisen näköisen vastasyntyneen lapsen. Ajattelin, että ei tuota voi tuohonkaan jättää. Kuljetin sitä tunnelia ylöspäin. Loppumatkasta se jo kiipesi itse ja oli muuttunut sievän näköiseksikin. Olinkohan se minä?

Join mukista vettä ulkona ja sanoin ääneen sudelle ja karhulle: olisitte te voineet minulle enemmän näyttäytyä. Sitten katsoin vesikuppini pintaa ja siinä olivat molemmat kuin pilakuvana. Karhu nauraa hohotti täyttä kurkkua ja susi oli peittänyt silmänsä käpälillään aivan kuin epätoivoisena minun itsepäisyydestäni. Puiden varjot tietenkin aiheuttivat nämä kuvat. Kiitin molempia. Yöllä oli komea kuutamo. Aamulla olisi lähdettävä. kiitin, että olin päässyt tänne mukaan.