Miten minusta tuli shamanisti

 

Sitten, yhdessä välähdyksessä olinkin jossain muualla. Tummansininen yö, luminen metsämaisema. Täysikuu teki valosta hopeisen väristä. Kaunis susi jolkotteli eteenpäin.

Minun oli sanomattoman hyvä olla: juuri näin, mennään eteenpäin, jolkotellaan tätä matkaa täällä metsän laidassa yhdessä, kaikki on hyvin. Näkyviin tuli tumma rakennus. Pieni talo, ei lainkaan ovia tai ikkunoita. Susi hidasteli, jäi katsomaan taloa. Minä hätäännyin. Jatka! Älä jää siihen! Meillä on oma tie edessämme, mennään nyt vaan! Mutta susi pysähtyi. Se nuuski taloa, sen kivijalkaa ja lopulta asettui makaamaan talon viereen. Se ei aikonut jatkaa matkaamme. Tunsin valtavaa ahdistusta ja surua. Tule pois! Mennään! Se ei saanut jäädä siihen. Itku alkoi jostain syvältä, jostain isosta murheesta. Itkin valtoimenaan, räkä valui nenästä, nyyhkytykset olivat kouristuksia. Havahduin tähän todellisuuteen lohduttomana, suureen ääneen parkuen.

Makasin hierontapöydällä. Minut oli rummutettu shamaanirummulla rennoksi. Markku hoiti minua, olin shamanistisessa energiahoidossa. Oli vuosi 2004. Mitä käsittämätöntä minulle tapahtui?

Entä miten ylipäätään päädyin tuollaiseen tilanteeseen? Joku voi sanoa sattumaksi, minä sanon johdatukseksi: Aikuisten naisten kesäinen shoppailureissu, kahvipaussi.Vanha Iltasanomat kahvilan pöydällä. Silmiin osui joku haastattelu; Markku Backman, navajoterapia, rumpua, savua, energian virrattamista... Ikinä ollut kuullutkaan tuollaisesta... Tätä täytyisi kokeilla!

Suden ratkaisu ahdisti minua. En tiennyt olleeni shamaanimatkalla, en tiennyt henkioppaista, en tiennyt yhtään mitään. Kuukausia kului. Iltaisin mietin tapahtunutta. Huomasin kutsuvani suden ja se tuli. Juttelimme paljon. En sen paremmin analysoinut mikä se oli ja miksi se oli, siitä vain tuli läheinen ja rakas. Pohdin itseäni ja elämääni, ratkaisujani, tapaani olla solmussa ihmissuhteissani. Susi auttoi ja neuvoi. Milloin kuvin, milloin sanoin. Mutta matkalla näkemäni talon arvoitus ei auennut.

Hain tietoa ja sain selville jotain shamanismista. Olin siis tekemisissä jonkin suuren ja ikiaikaisen kanssa. Tunsin, että minun on opittava ja päästävä syvemmälle. Mutta kuka auttaisi? Mihin minä menisin oppimaan?

Sattumista en puhu enää mitään. Minua ohjattiin lempeästi kohden jotain. Tein päätyöni lisäksi jonkin aikaa vähän siivoustöitä harrastetiloissa. Olin siellä tyhjentämässä roskakoria, kun huomasin monisteen. Se oli mainos shamanistisesta tanssikurssista, aikoja sitten olleesta ja menneestä. Mutta siinä oli nimi! Googletin nimen ja löysin kotisivut... shamanismin opetusta... shamanistista parantamista... Lähetin sähköpostia. Niin löysin Katjan, opettajani ja eheyttäjäni.

Katja toi minulle luettavaa. Opasti minut tekemään shamanistisia matkoja aliseen, yliseen ja keskiseen. Sain voimaeläimen... Se ei kuitenkaan ollut susi vaan tiikeri. Hain omia raitojani! Katja kertoi voimapaikoista, voimalauluista, luonnon pyhyydestä. Kun kysyin lisää, Katja sanoi: Kysy oppailtasi. Minä kysyin ja suhteeni energiamaailmaan syveni ja vahvistui. Aloin pärjätä omillani, olin jo rohkeampi. Sitten tapahtui se Yksi Asia ja sain vastauksen ensimmäisen matkani arvoitukseen.

 

Signe Nenonen: Noita

 

Shamanistisen käsityksen mukaan traumaattinen kokemus, kuten häpeä, kauhu ym., voi olla sielulle ylivoimainen kestettävä ja silloin sielu jättää pois palasen, johon tämä tapahtuma on kiinnittynyt. Ihminen jatkaa elämää, mutta ei ole enää ihan ehyt.

Katja teki minulle sielunpalautuksen. Makasimme vierekkäin, rumpu kumisi. Minä vain olin ja otin vastaan, Katja lähti matkalle etsimään sielunpalastani. Se pala oli pieni n. 5-vuotias tyttö, joka oli hylätty. Tyttö piileskeli pienessä talossa. Epäluuloinen tyttö istui pöydän alla piilossa, punaiset housut jalassa. Tyttöä piti aika lailla houkutella ja palaamisen ehdoksi tyttö asetti sen, että enää häntä ei saa hylätä.

Se tunne, kun sain palani takaisin... Ei minulla ole siihen vieläkään sanoja. Sen päivän kuljin nähden ihmeitä: rikkaruohon kauneuden, miten upeasti sora on asettunut tien viereen, miten kaunis on puu. Silmäni olivat 5-vuotiaan lapsen silmät. Ja miten paljon punaista väriä! Liikennemerkki, talon seinä, kukka, naisen hattu... Sydämeni hypähti joka kerta riemusta. Ihana väri! Illalla istuin kaksi tuntia tuijottaen punaista kynttilää, en voinut muuta, sillä punaisen nälkäni oli valtava. Puristin pientä kiveä kädessäni, se oli sielunpalani symboli, ja aina kun katsoin sitä aloin itkeä kiitollisuudesta. Rakastin sitä kiveä, lepertelin sille helliä sanoja.

Tein matkan kiitokseksi. Tiikerini sanoi minulle matkan lopussa, että hänen aikansa on nyt ohi ja saan uuden henkioppaan. Seuraavalla matkalla oppaakseni tuli susi. Minun susi, minun kultainen suteni, joka oli odottanut sielunpalani vieressä, odottanut että eheydyn. Niin me lähdimme jatkamaan matkaa ja sillä matkalla ollaan edelleen. Oppaani veivät minut kohden pelkojani ja voitin ne. Käsitykseni mm. kuolemasta ja ajan lineaarisuudesta ovat muuttuneet. Olen herkistynyt kuuntelemaan kiviä, vettä, metsää, tuulta. Ne kertovat minulle itsestään ja suuresta energiakentästä jossa olemme yksi ja sama.

Entä nyt, lähes kymmenen vuotta myöhemmin? Arvomaailmani on muuttunut tai oikeastaan kypsynyt ja täsmentynyt. Ihmisten auttaminen on lähellä sydäntäni. Olen opiskellut shamanismia eri opettajien ohjauksessa; parantamista, musiikkia, liikettä... Opetan jo itsekin shamanismin perusasioita kiinnostuneille. Musiikkiharrastukseni on huomattavasti syventynyt, nykyään rakentelen rumpuja enkä pelkästään soita niitä. Shamanistisilla matkoilla saan tietoa, jota en aina kykene pukemaan sanoiksi (koska sanoja ei ole!), mutta tieto aukeaa sisälläni suurenmoisina oivalluksina. Ne hetket tuntuvat pyhiltä.

Shamanismin ei tarvitse olla uskonto, mutta minulle se on yhtä kuin hengellisyyteni. Olen jäsenenä muutamissa shamanistisissa ryhmissä, on hienoa voida jakaa kokemuksia ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät, ovat kokeneet saman. Mutta olen huomannut, että syvimmät kokemukseni koen aina yksin; esim. kun paikalla on vain minä ja metsä.

Shamanismin ”löytäminen” on ollut elämäni yksi merkittävimmistä tapahtumista. Sen kautta olen omaksunut rikkaan ja merkityksellisen elämän. Kiitos!

Minna