Kumu 1/2018

TULITANSSI – NÄYNPYYNTIÄ PIELISELLÄ

 

Viime talvena tein useita näynpyyntimatkoja erämaahan osana Johannes Setälä -keskuksen Ikiaika- koulutusohjelman lopputyöprosessia. Tässä artikkelissa kuvaan erästä tuollaista matkaa sekä pohdin yleisemmin näynpyyntiä osana pohjoista pyyntikulttuuria.

Helmikuun puolivälissä palasin lähierämaahani, Pielisen jäiseen saaristoon. Kuten monesti aiemminkin, jollain tasolla matkanteko alkoi jo kotvan aikaa ennen suksille hyppäämistä. Matkaani edeltävän aamun tervehdysrituaalin päätteeksi tempauduin nimittäin yllättävälle istuntomatkalle, jossa pohjoinen tuuli repi lihan luitteni ympäriltä. Kaaduin luurankona hankeen, jonne joku esivanhempi kävi minut vielä taljalla peittelemässä. Vajosin alas pimeyteen. Hahmotin pimeydessä punahehkuisen käytävän, joka vietti alaspäin. Seurasin sitä hetken ja saavuin tuliseen kammioon. Hetken ihmeteltyäni hahmotin sen olevan jonkinlainen sepän paja, ahjo. Hahmotin tilassa myös suunnattoman, tumman sepän häärimässä. Hahmo oli tumma, mittasuhteiltaan kosminen eikä tuntunut huomioivan minua lainkaan. Ilmarisen pajaanko mie nyt tupsahdin…? Hämmentyneenä katselin ympärilleni, vaikka seppähahmo tuntuikin haluavan minun haluavan takovan jotain. En osannut edes aloittaa, joten haahuilin kauemmas. Hieman etäämmällä kohtasin tulisen virran ja kokon siinä. Kokko ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota enkä minäkään tiennyt mitä tehdä. Palasin sepän pajaan.

Nyt kosminen seppäheeros oli muuttunut huomattavasti inhimillisemmäksi, niin että hän muistutti pitkälti Rauta-ajan Ilmaria: nuori, vaalea, virnuileva, lähestyttävä seppä. Ilmari ei virkkanut mitään vaan nakkasi minulle kultaiset käädyt, jotka muistuttivat kovasti kultaketjua, jolla Jouko osti Ilmarilta miekan Rauta-ajassa. Pidin tätä ensiksi läksiäislahjana Ilmarilta ja käännyin jo lähteäkseni. Tulin kuitenkin toisiin aatoksiin ja palasin sittenkin ahjon ääreen, virkkamatta mitään Ilmarille. Sulatin kullan ahjossa ja taoin siitä kultaisen, symbolisen sydämen. Kultaisen sydämen kanssa menin kokon luokse ja ojensin sille kultaisen sydämeni. Se tuntui herättävän kokon, joka lehahti luokseni. Kuomailimme siinä tovin taikka toisenkin. Kokko viittasi oikealla siivellään tulisen virran suuntaan, jossa nyt hahmottui jonkinlainen silta virran yli. Nousin kuitenkin kokon selkään ja kokko lennätti minut virran yli. Saavuin tumman metsän, tiheän talvisen kuusikon eteen. Hetken mietin, että ollaankos tässä nyt sitten vallan Pohjolaan menossa, mutta sitten huomasin olevani kotivaarani Autiovaaran kuusikossa eli sittenkin Metsolassa, palaamassa takaisin hetkeen ja tilaan. Kiitin haltijoita ja esivanhempia tästä yllättävästä, näkemyksellisestä matkasta. (Kuusi, Picea abies, on niin biologiansa kuin kulttuuristen merkitystensä puolesta varjopuolen eli Pohjolan, pohjan- alaisen kasvi. Samporunostossa Väinämöinen laulaa Ilmarisen Pohjolaan kuusen kautta).

Nostin tämän istunnon tämän matkakuvauksen yhteyteen, sillä vaikka en sitä vielä istunnon aikana osannutkaan hahmottaa, se liittyy selvästi näynpyytämiseen ja istuntoa seuranneeseen saaristomatkaan. Olen tuota istuntoa usein tuuminut ja tullut siihen tulokseen, että kyseessä oli tosiaan jonkinlainen kohtaaminen ensin kosmisen mittakaavan ja sitten hyvinkin inhimillisen Ilmari(se)n kanssa. Koen Ilmarisen halunneen kannustaa minua aktiivisuuteen: Sampo on taottava itse, ei sitä kukaan minun puolestani tule tekemään. Samoin on sydämen asiain laita: rakkaus vaatii aktiivista työstämistä, mutta on toteutuessaan portti, vaikka tulisen virran yli. Toisaalta olen miettinyt myös symbolisen, kultaisen, kylmän ja kovan, taotun eli tekemällä tehdyn sydämen ja oikean, lihallisen, elävän sydämeni välistä suhdetta. Luopumalla kylmästä, kovasta, tekemällä tehdystä, siis ulkokultaisesta sydämestä pääsisin eteenpäin, kuten kävi tulisen virran kokonkin kanssa.

Ensimmäinen matkapäivä Pielisen jäisessä saaristossa meni tyypillisessä ensimmäisen päivän höyryämisessä, eli mietin kovin arkisia asioita: ihmissuhteita, leiripaikkaa, keskeneräisiä arkipäiväisyyksiä. Sää oli utuisen kylmä. Järven huokuma kosteus tiivistyi usvaksi, jota pakkaspäivän aurinko valaisi kauniisti. Näkyvyys heikkeni ajoittain muutamaan kymmeneen metriin ja vaikkei eksymisen vaaraa juuri ollut, kullankeltaisen usvan läpi puskeminen toi kummaa konkretiaa tähän matkaan siirtymiseen. Leiriydyin lopulta Laitosaaren Lakkarilahden perukkaan, kivenheiton päähän kansallispuiston rajasta. Lahden toisella puolella oli tulipaikka, jota käytin ruoka- ja tulistelupaikkanani. Makuujärjestelyni olivat yksinkertaiset: pari makuualustaa, kolmen vuodenajan makuupussi ja sen ympärillä fjellduken, norjalainen tunturiviitta. Eräänlaiseksi lähtökohdaksi tälle matkalle oli hahmottunut oman psykosomaattismytologisen Eteläni hahmotteleminen ekopsykologi Bill Plotkinin hengessä (Plotkin 2013) – mitä Etelä merkitsee minulle ja miten ilmennän sitä elämässäni? Kansallispuiston harjusaarijonon eteläisimpään Laitosaareen, etelään päin aukeavaan Lakkarilahteen asettuminen tuki hyvin tätä tavoitetta.

Toisena aamuna heräsin töyhtötiaisen (Lopophanes cristatus) hämmästelevään tirskuntaan. Aamu valkeni kauniina ja kirkkaana. Laittauduin hiihtelemään kohti etelää. Hirven jälkiä näkyi joka puolella, myös ilvekset olivat tassutelleet Pielisen jäällä. Tänne puiston eteläpäähän hirvet monesti hakeutuvatkin talveksi, osittain helpon ravinnon ja osittain syksyisen hirvijahdin ajamina. Jossain vaiheessa hiihtelyn lomassa hahmottelin omaa suhdettani maailmaan permakulttuurihenkisen vyöhykejaon avulla – missä menevät oman olemiseni ja toimintani rajat? Pohdintojen purkaminen muistiinpanoihin tuntui tuolloin olennaiselta, mutta on jo tätä kirjoittaessa muuttanut muotoaan. Varsinainen toimialueeni on eletyn elämän myötä pienentynyt huomattavasti tuolloin hahmottelemastani. Illalla oli vuorossa taas Lakkarilahden saaristolaisepiikkaa – siis ruokaa, teetä sekä tulta ynnä tuumailuja naisista ja rakkaudesta. Tulistelin ja tervehdin tulta sekä pyysin sitä kulkemaan kanssani.

Seuraavana päivänä suuntasin kohti Murtosaarta. Olin käynyt tervehtämässä saarta jo tammikuussa, mutta tuolloin en kokenut saavani lupaa tehdä mitään saarella. Murtosaaressa rupesin sitten runolle eli lauloin saarta samalla kun hiihdin sen läpi. Sieltä palailin sitten aikanani Laitosaareen tulistelemaan. Myös Lakkarilahtea oli vielä laulettava illemmalla. Lahdenpohjukkaa kiertäessäni tuumin myös sitä, toteutuuko tällä reissulla nyt viime elokuussa Kopralahdella saamani istuntonäky harjumaisten saarten lomassa talvisen järven jäällä kulkevasta sarvipäisestä noitahahmosta. Lämmin tuli ainakin saarta kiertäessäni ja tulistellessani. Seuraavana päivänä päätin hieman jahkailtuani ja hiihtäen lämmiteltyäni suunnata kohti Pirunkirkkoa, jonka nimesin tuossa yhteydessä kokeilumielellä uudelleen Hiidenkirkoksi. Kyseessä on yksi Kolin tunnetuimmista luontokohteista, 33-metrinen Z-muotoinen lohkareluola, joka on paikkana varsin väkevä mutta valitettavasti niin turismin kuin kirkonkin tahrima. Lähestyessäni Hiidenkirkkoa jäätä pitkin tarkastelin samalla sen näkyvyyttä järveltä. Sitä ei juuri ole eli ainakaan minun silmääni mikään metsikössä tai rannan muodoissa ei anna aihetta olettaa, että rantakivikkoon kätkeytyisi moinen luola. Sen sijaan sen lähellä sijaitseva Repouuron kallio näkyy selvästi järveltä katsottuna. Repouuron lohkareluolat ovat selvästi yhteydessä Hiidenkirkon alueeseen, ovathan ne oikeastaan osa samaa rantalouhikkoa. Nykyään ne erottaa toisistaan Kolin rantatie ja Hiidenkirkon näkyvyys turistikohteena, kun taas Repouuro kätkeytyy armollisesti metsikön suojaan.

Hiidenkirkkoon saavuin siis jäätä pitkin, järven suunnasta. Hiihtelin kallion juurelle ja kapusin sieltä lohkareita pitkin ylös luolan suuaukolle. Reittini lumisia lohkareita pitkin ei ollut niin suora kuin kuvittelin, joten samalla reissulla kävin moikkaamassa lokakuulla paikalta löytämääni Puolinaamaa - profiilikiveä, jonka toisella puolella hahmottuu selkeä profiili toisen puolen ollessa aivan pystysuora. Minulle tämä vihjaa jotain paikan kaksinaisesta luonteesta: yhtäältä se on kaikkien näennäisesti tuntema paikka, toisaalta tähän alueeseen kätkeytyy selvästi paljon sellaista, joka ei välttämättä aukea kiireisemmälle kulkijalle. Sisällä Hiidenkirkossa lauloin ja kannustelin aikani. Oli vähän kylmäävääkin kokea paikka helmikuisena pakkaspäivänä. Kummallinen oli päällimmäinen kokemukseni, en osannut sanoittaa sitä tuolloin enkä nytkään sen paremmin. Ensimmäistä istuntokokemustani lukuun ottamatta ei Hiidenkirkosta ole muodostunut minulle henkilökohtaisesti tärkeää paikkaa. Läheinen Repouuro monine luolineen ja massiivisine profiilikallioineen on paljon olennaisempi omassa mytologiassani. Ehkä tämä selittyy osittain ihan silläkin, että Hiidenkirkko on turismin talloma, Pirunkirkoksi hämärretty hiisi, kun taas Repouuro on edelleen lähes luonnontilainen kohde. Toisaalta niin hiisi kuin pirukin ovat sanoina esikristillisiä eikä niillä ole muinoin ollut niin synkeää sävyä kuin nykyisin. Kirkon etymologia taas on kreikkalaiskirkollinen. Ehkä Pirunkirkko onkin muinoin ollut Pirunpesä tahi Hiidenholvi?

Leiriin palattuani tulistelin oikein kunnolla viimeisen illan ja kiristyvän pakkasen kunniaksi. Tulilla tuumin etenkin rakkautta ja omaa rakkauden puutostilaani. Älyllisesti hahmottelin, että juuri älyllisyyteni, passiivisuuteni, huomaamattomuuteni sekä tietty takertuvaisuus ovat esteinä rakkauden toteutumiselle. Kyllästyin jossain vaiheessa älylliseen jankkaamiseen ja ryhdyin vain laulamaan tulta. Laulu muuttui jossain vaiheessa varsinaiseksi tulitanssiksi, kiihkeäksi ja elähdyttäväksi. Suora metodi, sanojen tuolle puolen kurottava liike, toimi jälleen kerran paremmin. Kiitin Tulta siitä, kun saan kulkea sen kanssa. Olin päässyt selvästi kosketukseen oman Eteläni, oman tuleni kanssa, siinä määrin tulilauluni minua elähdytti. Viimeisenä päivänä palailin järveltä hiihtäen. Tulilaulu kaikui vielä raikkaana mielessäni, kun suuntasin kohti pohjoista. Surkean nollakelin myötä hiihtäminen muuttui jossain vaiheessa kävelyksi ja viimeiset kilometrit marssin sukset kainalossa kimpsuineni kampsuineni kuin mikäkin ”Poika nro. 3” Pekka Kainulaisen intiaaniasiain toimistosta. Kokonaisuutena tämä oli näistä pidemmistä reissuista kokemuksellisesti antoisin. Reissun venyttäminen viisipäiväiseksi antoi paljon ja mahdollisti avautumiseni viimeisen illan tulitanssille. Myös arkipäiväisyyksistä irrottautumisen kannalta pidempi reissu lähierämaahan on tietenkin antoisampi. Tälläkään reissulla en enää pyrkinyt paastoamiseen, jonka olin tässä vaiheessa jo siirtänyt syrjään ensimmäisten matkojen kokemusten perusteella. Ilmeisesti paastoaminen ei ole olennaista näkyjen kannalta vaan näkyjä voi pyytää sekä paastoten että paastoamatta. Jatkotutkimukset paastoten ja paastoamatta saatavien näkyjen eroista jäivät tämän kenttätutkimusmatkan tuolle puolen.

 

Näynpyytäminen pohjoisissa pyyntikulttuureissa

Näynpyytämiseksi nimitän paitsi edellä kuvaamiani (Karjalainen, kenttämuistiinpanoihin 2017 perustuen) kaltaisia retkiä, myös koko useamman kuukauden ja matkan mittaiseksi venynyttä lopputyöprosessiani. Prosessin alussa olin hieman hakoteillä, sillä aluksi kuvittelin sen tarkoittavan jotakuinkin samaa kuin näyn hakemisen, joka lienee suomenkielinen väännös englanninkielisistä sanoista vision quest. Ekopsykologi Bill Plotkin (Plotkin 2003, s 223) on todennut vision quest -termin taustoista, että englannin kieleen se on välittynyt eritoten Amerikan alkuperäiskansoja tutkineiden länsimaalaisten antropologien kautta. Alkuperäisillä ilmiöillä on kuitenkin eri kansojen parissa hyvin erilaisia nimityksiä, jotka valottavat tätä ilmiötä tarkemmin. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan tasankointiaaneihin kuuluvan lakhóta-kansan eli tetonien käyttämä nimitys tästä prosessista on hanblecheya, joka tarkoittaa itkemistä tai itkuvirttä. Lakotat siis kirjaimellisesti itkevät itselleen uutta näkyä, jota kohti pyrkiä. Tämä on hyvä lähtökohta, sillä näynpyytämisen prosessissa on olennaista siirtyminen vanhasta tarinasta ja elämästä rituaalisen prosessin kautta uuteen, laajempaan tarinaan. Vanhan täytyy kuolla, jotta jokin uusi voisi elää. Näyn pyytämisen prosessin voisikin hahmottaa suomalais-ugrilaisen perinteen puitteissa juuri rituaalisen itkemisen tapaisena siirtymänä, jossa ensin siirrytään liminaalitilaan ja josta siirrytään eteenpäin vasta tiettyjen vaiheiden jälkeen, tässä tapauksessa siis vasta näyn kirkastumisen myötä.

Näynpyytämisen kotoperinteisten muotojen kohdalla tutkija joutuu hankalan tilanteen eteen. Se ei nimittäin mitenkään erityisen selkeästi nouse esiin mytologioissamme tai kansanrunoudessamme, vaan jää peräti hämärän peittoon. Kyseessä on ilmeisesti laajempi ilmiö, joka ei rajoitu ainoastaan suomalais-ugrilaisiin kansoihin vaan laajemminkin pohjoisen Euraasian pyyntikulttuureihin. Siinä missä monilla Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoilla vision quest -tyyppinen näyn hakeminen on ollut olennainen osa yksilön kasvua psykologiseen aikuisuuteen ja siihen on pyritty aktiivisesti yhteisön tuella, monissa siperialaisissa kulttuureissa yksilön yhteys tuonilmaisiin on omaksuttu passiivisesti tai ehkä pikemminkin myötäsyntyisesti. Siis hieman kärjistäen: Pohjois-Amerikan perinteissä ei kenestäkään tullut ”rohdosmiestä” ellei hän erikseen aktiivisesti riuduttanut itseään paastoamalla, valvomalla ja itkemällä autiomaassa, kunnes henget häntä armahtivat, kun taas Pohjois-Euraasian perinteissä henget ilmoittivat oma-aloitteisesti, kenestä oli tultava samaani, ja tuon kohtalon välttäminen vaati aktiivisia, monesti äärimmäisiä toimenpiteitä (Tolley 2009, 416-417; Znamenski 2003, 141). Ilmankos monissa Pohjois-Euraasian kulttuureissa puhutaan pikemminkin ”samanoinnin tuskallisesta kyvystä”, joka hahmotetaan raskaana kohtalona eikä minään haluttavana kykynä tai statuksena (Ks. esim. nanai-samaani Lindza Beldyn itku omasta elämästään: Pentikäinen 1998, 131-135).

Kotoperäiset mytologiamme eivät nekään tarjoa kovin selkeitä malleja. Ehkä lähimmäksi mytologiseksi malliksi nousee pyytämisen metsästysmerkityksen kautta Hiiden hirven hiihdäntä, mutta siinäkin on asetelma erilainen: useimmissa toisinnoissa suksien tekijä – yleensä ”Lyylikki lylyjen seppä / Kauppi kalhujen tekijä” (Kuusi 1999, 107,108) - saa maanmainiot suksensa tehtyä ja kehaistuaan, ettei kukaan pääse niillä hiihtäjää pakoon, tekee Hiisi ylimaallisen nopean Hiiden hirvensä suksijan pyydystettäväksi. Kalevalaansa Lönnrot yhdisti tämän teeman Lemminkäisen urotekoihin, joilla tämä tavoitteli Pohjolan neitoa. Toki myös kansanrunouden kirjossa Lemminkäinen esiintyy toisinaan Hiiden hirven hiihtäjänä. Juha Pentikäinen on esittänyt, että Lemminkäinen Hiiden hirven hiihtäjänä kuvaa kosmista myyttiä, jossa samaani heeros Lemminkäinen tekee sielunmatkan Pohjantähden reitille ja hiihtää kiinni tähtisyntyisen Hirven, toisintaen näin mytologisesti pohjoisille pyyntikulttuureille olennaisen hirvieläimen pyytämisen. (Pentikäinen 2006, 44-45). Juha Pentikäinen myös huomauttaa, että Otavakin kuvaa monissa pohjoisissa pyyntikulttuureissa nimenomaan hirvieläimen pyytämistä – kauha on hirvi ja kahva kuvaa kolmea metsästäjää. Olipa pyytäjänä sitten Lemminkäinen tai Lyylikki, Hiiden hirven kautta pääsemme sittenkin oikeille jäljille. Matti Kuusi (1999) on nimittäin esittänyt, että Lyylikin nimi saattaisi juontua suistamolaisen peuranmetsästysloitsun ”lyylin lyylittämisestä” eli uhraamisesta:

 

- - Äiä on tiellä tempojia,
Paljon mailla mahtajia,
Ei mielin lyylin lyylitä,
Ei mielin palvelin panna;
Mie lykkään lujimmat lyylit,
Mie panen parahat palvit
Parahille antajille --

(SKVR VII5 loitsut, 3332. Suistamo. Eur. G, n. 532. -46.)

 

Näin siis näyn pyytäjä voisi mytologisessa mielessä lähestyä näynpyytämistä nimenomaan pyynti- eli metsästystoimituksena, joka vaatii oman uhrinsa – vähintään pyyntimiehen ajan, vaivan ja antautumisen uhraamisen pyytämisen prosessille, jonka lopputuloksesta ei ole uhrauksen hetkellä varmuutta. Mytologian kosminen ulottuvuus tähtisyntyisen hirven pyytämisestä ja – ainakin Lemminkäisen kuolemaan päättyneessä tapauksessa – pyynnin epäonnistumisesta korostaa uhraamisen merkitystä: Lemminkäinen uhraa elämänsä ja saa siis samalla myös käydä Pohjolan perukoilla, Tuonelassa (Pentikäinen 2006, 45). Tietynlaista uhraamista näyn pyytämisen prosessi vaikuttaisi oman kokemukseni perusteella vaativan. Suistamolainen peuranpyytäminen puhuttelee minua myös henkilökohtaisella tasolla. Toissa vuonna tuonilmaisiin siirtynyt isotätini Lahja oli nimittäin syntyjään Suistamon Leppäsyrjän Lösösiä. Emme olleet erityisen läheisiä mutta hänen siirtymänsä on silti koskettanut minua. Peura tahi poro on puolestaan ensimmäinen istunnoissa tai muuten tuonilmaisissa selvästi itsensä ilmaissut haltijani, jonka ilmaantumista edelsi pitkä ja välillä turhauttavakin pyytämisen vaihe. Haltijayhteyttä olisi niin ikään syytä lähestyä nimenomaan pyytämisenä eikä väen vängällä vääntämisenä. Pohjoisen Euraasian pyyntikulttuurien näynpyytämisessä on siis nähdäkseni kyseessä nimenomaan pyytäminen eikä hakeminen. Tietoa voidaan hakea luonnosta suoraan, luontohan suorastaan pursuaa tietoa, mutta näky vaatii näkijältään vähän enemmän. Niinpä tähän prosessiin on syytä suhtautua kunnioittaen ja nöyrästi. Aivan kuten metsästäjä on aikoinaan riistaa pyytänyt elämän jatkumiseksi, on myös näkyä pyydettävä ja henkilökohtaista Sampoa kirkastettava, uhrauksiakaan välttämättä, jotta elämä voisi jatkua ja yksilön liike yhtyä Sammon jatkuvaan liikkeeseen.

 

Kaarne Karjalainen, FM

Metsittynyt kulttuurintutkija, erä- ja luonto-opas sekä luonnontuntija, joka toimii kalevalaisen hengenperinnön ja kotoperäisen luontomeditaation opettajana Johannes Setälä -keskuksessa.

 

Lisätiedot

 

Kirjallisuutta

  • Kuusi, Matti: 1999 Kalevalan tematiikka. Pertti Anttonen & Matti Kuusi. Kalevala-lipas. Uusi laitos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 740. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 93-130.
  • Pentikäinen, Juha: 1998 Samaanit. Pohjoisten kansojen elämäntaistelu. Helsinki: Etnika. 2006 Shamanism and Culture. 3. laitos. Helsinki: Etnika.
  • Plotkin, Bill: 2003 Soulcraft – Crossing into the Mysteries of Nature and Psyche. Novato: New World Library. 2013 Wild Mind. A Field Guide to the Human Psyche. Novato: New World Library.
  • Tolley, Clive: 2009 Shamanism in Norse Myth and Magic. Vol I-II.FF Communications 296. Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia.
  • Znamenski, Andrei: 2003 Shamanism in Siberia. Russian Records of Indigenous Spirituality. Berliini: Springer Science+Business Media.