Shamanismista

 

Kuljen metsässä rumpu selässäni. Istahdan kalliolle suon reunaan. Rummutan kaikkiin ilmansuuntiin, yliseen ja aliseen. Suljen silmäni puolittain, näen tähän ja toiseen maailmaan.

Teen matkan aliseen, käyn myös keskisessä. Palaan matkaltani ja kirjoitan näkemäni ja kuulemani ylös. Kuljen koirani kanssa kotiin päin, pysähdyn syömään puolukoita. Ylitsemme lentää matalalla merikotka.

Vuoden 1994 kesällä lähdin Ruotsiin Jonathan Horwitchin vetämälle shamanismin peruskurssille. Hän on Tanskassa sijaitsevan Center of Shamanic Studiesin perustaja yhdessä Annette Høstin kanssa. Jonathan on pitänyt shamanistisia kursseja useiden kymmenien vuosien ajan ja työskennellyt myös Michael Harnerin ja suomalaisen edesmenneen Heimo Lappalaisen kanssa. Heimo toi aikanaan ydinshamanismin eli juuri Harnerin mallin shamanismin opiskelulle Suomeen yhdessä Jonathanin kanssa. Harner keräsi eri puolilla maailmaa harjoitetun shamanismin yhteiset ja tärkeimmät piirteet tekniikaksi, jota kutsutaan ydinshamanismiksi. Se on perusteiltaan ikivanha ja sitä on harjoitettu eri muodoissa lähes kaikissa kulttuureissa ympäri maailmaa, muun muassa suomalais-ugrilaisten kansojen, alkuperäisten amerikkalaisten tai australialaisten aborginaalien keskuudessa.

Shamanismia on kutsuttu uskontojen äidiksi. Se ei ole uskonto eikä sillä ole henkiolentojen tai uskonnollisten toimitsijoiden hierarkista järjestelmää. Shamanismi on ennen kaikkea parannustekniikka ja elämäntapa olla yhteydessä henkimaailman kanssa. Se ei ole uskonto, mutta saattaa johtaa uskonnollisiin kokemuksiin. Shamanistiset rituaalit ja tavat tekevät selkeän eron tämän ja toisen todellisuuden, henkimaailman kanssa. Kurinalainen työskentely tuo turvallisuutta ja varmuutta siitä, koska henget ovat läsnä ja mikä niiden sanoma meille on.

Shamaani-sanan alkuperäinen merkitys on ’hän, joka näkee’ tai ’hän, joka tietää’. Shamaanilla on kyky nähdä asioiden henkinen olemus ja hän uskoo, mitä näkee. Shamaani tekee matkan henkimaailmaan tuodakseen sieltä tietoa, voimaa tai parannuksen yhteisölle tai henkilölle, joka sitä pyytää. Shamaani on välittäjä tämän todellisuuden ja henkimaailman välillä. Hän on henkimaailman asiantuntija. Jokainen ihminen pystyy tekemään shamanistisen matkan, muttei kaikista tule shamaaneja.

Shamanismi on animismia, uskoa siihen, että kaikki on elävää, kaikella on henki. Tämä henkinen olemus on elämää ylläpitävä voima tai energia. Shamaani välittää tätä voimaa. Hän antaa voiman kulkea eikä estä sen etenemistä. Voima, jota shamaani välittää, on sama voima, joka pitää kaikkea yhteydessä toisiinsa, on kaikessa ja kaiken ’takana’. Voimaa on kahdenlaista, kannattavaa, rakastavaa voimaa ja valtaa, joka alistaa.

Shamanismin henkinen maailmankuva on kolmijakoinen. Henkimaailmaan tai toiseen todellisuuteen voi mennä lähtien aliseen, keskiseen tai yliseen. Keskinen on maan pinnalla, taivaan alla, sen maailman, missä me ihmiset elämme, henkinen puoli. Yllämme on ylinen, joskus myös taivasten valtakunnaksi kutsuttu, ja allamme alinen. Shamaanin kanssa ’matkalle’ lähtee aina hänen henkiauttajansa, oppaansa tai voimaeläimensä. Matkaa edeltää aina henkien kutsu. Vaikka shamaanin kyky on olla kahdessa tietoisuudessa yhtä aikaa – henkimaailmassa ja tässä maailmassa – hän ei tee sitä koskaan ilman tarkoitusta.

Shamaani on ennen kaikkea parantaja. Shamaani palauttaa voimaa, parannusta sinne, mistä sitä puuttuu tai etsii neuvoa potilaalle. Shamanismin mukaan sairaudet johtuvat usein voiman puutteesta tai siitä, että jotakin voimaa on väärässä paikassa tai väärään aikaan. Shamanismin etiikan mukaan shamaani ei saa tehdä matkaa toiselle henkilölle tämän sitä pyytämättä. Avunpyyntö on parantajalle myös merkki siitä, että henget ovat valinneet juuri hänet suorittamaan tehtävää. Tästä saattaa johtua myös se, että shamaaneja on joskus vaikea saada käsiinsä, sillä he eivät ilmoittele kyvyistään keltaisilla sivuilla. Matkan tekemiseen liittyy myös vastuu potilaan terveydestä.

Vaikkakin shamanismi on henkisen hyvinvoinnin tie, siinä korostuu tassut tai jalat maassa -asenne. Se on ihmisen tie, joskus kärsimyksen tie. Shamaanin tehtävä ei ole helppo. Perinteisissä yhteisöissä shamaanin tehtävän saaminen ei ollut haluttu. Se sisälsi paljon riskejä, vaikeita kokemuksia, kurinalaisuutta ja vastuuta. Historian aikana erilaisia kansanparantajia on myös vainottu. Nykyaikana shamaanina toimimista rajoittavat usein ympäröivän yhteisön ja yhteiskunnan ennakkoluulot ja tietämättömyys. Shamaaniksi tulo on mielestäni kutsumus. Monet, jotka harjoittavat shamanismia nykyään ovat kokeneet elämässään jonkin menetyksen, trauman, sairauden tai onnettomuuden. Shamaania on kutsuttu myös haavoittuneeksi parantajaksi. Oman kärsimyksensä kautta hän ymmärtää avunpyynnin ja -antamisen merkityksen. Mielestäni yksi elämän tärkeimmistä taidoista onkin pyytää apua, huomata olevansa riippuvainen ja yhteydessä muihin elollisiin olentoihin.

Shamaani on myös perinteenkantaja. Perinteisissä yhteisöissä he ovat olleet vanhan tiedon säilyttäjiä ja muutoksien aikoina uudistajia. Shamaaneja ovat olleet häissä ja hautajaisissa itkijänaiset, jotka itkuillaan saattoivat vainajahenkiä eteenpäin kuoleman jälkeen; tietäjät eri tilanteissa, runonlaulajat ja ennustajat, yrtti- ym. kansanparantajat ja kätilöt. Runonlaulajat lauloivat menneen ja nykyhetken rajalla, nähden molempiin suuntiin, yhdistäen ikivanhaa perinnettä ja omaa kokemaansa välittäen näin elämää eteenpäin tulevaan. Parantavat ’matkakertomukset’, tarinat ja loitsut toimivat parannus-tapahtumassa yhdessä toiminnan kanssa siirtäen voimaa, henkeä potilaaseen. Runonlaulannan rytmi on vienyt shamaani-tietäjän matkalleen samoin kuin rummun rytmi. Monet suomalaiset kansansadut, etenkin seikkailusadut, sisältävät shamanistisia kuvauksia siitä, miten shamaani etenee matkallaan henkimaailmassa. Hän istuu kahden maailman välissä aidalla, ratsastaa tai seisoo kynnyksellä ja kulkee läpi portin ja koettelemusten.

Meren rannassa
ratsastan mainingeilla
huudan maan ja taivaan viivaa kauas horisonttiin
ja nousen siivilleni…

Jokaisella ihmisellä on oma voimaeläimensä, suojelushenkensä tai -enkelinsä. Shamanismissa puhutaan yleensä voimaeläimistä, sillä henget ilmestyvät usein juuri eläinhahmoisina. Eläinten ja ihmisten välinen yhteiselämä on historiassa yhtä pitkä kuin aika itse. Välillämme on yhtäläisyys- ja riippuvuussuhde, joka on välttämätön. Henget, voima tai energia kuitenkin valitsee jokaisen henkilön kohdalla sen hahmon, joka on hänelle ominainen tai puhutteleva. Samalla hengellä voi henkimaailmassa olla useita eri ilmenemismuotoja kasvi-, kivi-, eläin-, väri- tai ihmishahmoisena. Yleensä shamaanilla on yksi muita läheisempi voimaeläin, joskus useampia riippuen shamaanin tehtävistä. Shamaani hakee voimaa tai parannusta lähtien aliseen hakemaan voimaeläintä. Ylisestä löytyvät henkiset oppaamme, opettajamme ja neuvot. Olen kuullut ihmisten tavanneen ylisessä eläviä ja kuolleita sukulaisiaan tai esi-isiään, Buddhan, Kristuksen, enkeleitä tai muita viisaita henkiä.

Lapset usein tiedostavat voimaeläimensä kirkkaasti, vaikkapa vain keräillen pehmokirahveja. Kasvaessa joskus voimaeläin katoaa tai lähtee pois esimerkiksi onnettomuuden, trauman tai sairauden seurauksena. Silloin voima kaikkoaa ihmisestä, hän tuntee olevansa sisäisesti tyhjä tai jopa sairastuu. Shamaanin tehtävänä on lähes aina tämän elämänvoiman, voimaeläimen tai sielun palauttaminen. Shamaani tekee potilaalle matkan, jonka aikana hän saattaa tehdä myös parannusta. Matkan jälkeen hän kertoo matkansa sellaisenaan potilaalle. Lähes aina potilas saa tuliaisena tehtävän, mikä hänen täytyy tehdä parantuakseen. Kyse onkin aktiivisesta shamanismista. Vastuu paranemisesta on lopuksi potilaalla itsellään, hänen tahdostaan parantua. Vasta tehtävän suoritettuaan hän ymmärtää ohjeiden merkityksen. Ohjeiden noudattaminen on henkien ja perinteen kunnioittamista, vastaan tulemista henkien luokse sekä vuoropuhelua. Se on tanssia maailmankaikkeuden kanssa.

Rumpu on monessa kulttuurissa, kuten suomalais-ugrilaisten kansojen keskuudessa ymmärretty shamaanin tärkeimmäksi apuvälineeksi. Esimerkiksi saamelaisille rummun henki oli usein poro, jolla shamaani ratsasti henkimaailmaan ja sorkkien ääni kuului rummun paukkeessa. Rummutuksen monotonisen rytmin avulla shamaani vaipuu lievään transsiin, jossa hän tekee matkan. Alkuperäiset amerikkalaiset sanoivat rummuttaessa ihmisen siirtyvän Äiti Maan sydämen lyöntien tahtiin. Matkan voi tehdä myös tanssimalla, laulamalla, tai resonoivien torvien tai kellojen avulla. Matkalla ollaan henkien kanssa jatkuvassa vuoropuhelussa kysyen parannustapahtuman seuraavaa siirtoa tai rituaalin suorittamisen järjestystä.

Sytytän tulen nuotioon. Puut palavat ja muuttuvat lämmöksi ja savuksi. Tuli on muuttaja. Savu puhdistaa, vie eilisen ajatukset mennessään. Tuli kuumentaa veden padassa. Vesihöyryssä kosteat mäntypäreet taipuvat, jallitan ja laulan: ”Tuuditan tulisoroista, liekin lasta liekuttelen…” Päre taipuu, tekeytyy kehäksi, ympyrä sulkeutuu ajallaan. Alusta ja lopusta tulee yksi ja olen siinä keskellä.

Olen rakentanut shamanistisia kehärumpuja useita vuosia. Rummunkehäksi käytettävää mäntypärettä on kuunneltava miten se taipuu. Työ on keskustelua, etenemistä puun henkeä kunnioittaen. Shamanistisessa tietoisuudessa ihminen on täyden aistimisen ja vuoropuhelun, kuuntelemisen ja vastaamisen tilassa. Rakentaessani rumpua teen työtä maan, veden, ilman ja tulen kanssa. Mäntypäre on oksa ja osa elämänpuusta. Elämänpuun juuret ovat alisessa, oksat ja runko keskisessä ja latva ylisessä. Monesti shamaani siirtyy eri henkisen tietoisuuden maailmoihin elämänpuuta pitkin. Se on shamanistisen maailmankuvan akseli, keskus. Se tekee henkisestä maailmasta kokonaisen ja pitää sitä koossa. Akselin toisessa päässä on maa ja toisessa aurinko.

Shamanistinen maailmankuva on syklinen, kehässä. Keskellä kasvaa elämänpuu eli maailmanpuu. Kehän ympärille sidotaan poron nahka kuin luiden päälle. Mitään elävää ei pysty synnyttämään ilman rakkautta. Työtä on tehtävä oikeaa ajoitusta kuunnellen, kun päre, nahka ja ihminen itse ovat siihen valmiit. Nahka on voimaeläimen nahka, eläinkunnan edustaja. Rumpuun kootaan kaikki auttavat henget. Rummusta tulee elävä. Sillä on oma henkensä, joka auttaa shamaania matkoillaan.

Shamanismissa ihmiset kuuluvat Maaemon perheeseen kaikkien kasvi- ja eläinkunnan muiden lasten kanssa. Kaikki on yhteydessä kaikkeen. Ihmiset voivat hyvin kun ympäristö voi hyvin. Nykyinen ekokatastrofi johtuu ihmisen liiallisesta kulutuksesta ja edellyttää häneltä tekoja asian parantamiseksi tai joidenkin asioiden tekemättä jättämistä. Shamaanit voivat mennä luonnonhenkien tai luonnonpaikkojen henkien eli haltioiden luokse ja kysyä niiltä mitä voisi tehdä. Vastauksena saattaa tulla esimerkiksi ihmisen toiminnan seurauksena (kuten hakkuaukealla kerran) menetetyn voiman palauttaminen tai jonkin rituaalin tekeminen. Yhtenä tärkeimmistä tehtävistä shamaaneilla nyky-yhteiskunnassa mielestäni onkin toimiminen neuvonantajana ympäristöön, niin rakennettuun kuin luonnonympäristöön liittyvissä pulmatilanteissa. Myös perinteisissä yhteisöissä kysyttiin tietäjältä hyvää talon tai kaivon paikkaa, jotta rakentaminen sujuisi haltijoita häiritsemättä.

Mielestäni shamaanit voisivat toimia muiden vaihtoehtoisten parannuskeinojen kanssa yhteistyössä perinteisen lääketieteen kanssa. Kaikkien päämääränä on kuitenkin ihmisten hyvinvointi. Ihmisen niin henkisen kuin fyysisen hyvinvoinnin kokonaisvaltaisuuden huomioiminen olisi välttämätöntä. Shamaanit ovat usein tottuneet toimimaan yksin eristyksissä. Entiseen aikaan yhteiset rituaalit vuodenaikojen seisaus- ja tasauspäivien aikoina vahvistivat yhteisön kuuluvuutta toisiinsa ja ympäröivään todellisuuteen. Suomessa toimivan Shamaaniseuran tavoitteita on viestittää shamanistisista kursseista ja järjestää yhteisiä tapaamisia ja rituaaleja. Shamanismista kiinnostuvalle suositan yhteydenottoa Shamaaniseuraan. Shamanismin peruskurssit järjestetään usein viikonloppuisin ja toimivat siirtymäriittinä shamanistiselle tielle aikovalle. Yhteisyys ja kokemuksien jakaminen voimistaa tietoisuutta siitä, että me kaikki olemme yhtä.

Jaana Kouri